”Ota lippis pois päästä ja laita kännykkä taskuun.” Kohta on taas tämän mantran aika, jota toistelen töissäni tunnista ja viikosta toiseen. Hyvän kollegan kanssa joskus vitsailemme, miten vaikkapa insinööriksi itsensä lukeneet tuttavamme tekevät miljoonakauppoja sillä välin, kun me takavarikoimme energiajuomia ja muistuttelemme päivästä toiseen päähineistä, käsipesuista, kirosanoista ja kouluruuan tärkeydestä. Vitsailu on kuitenkin näennäistä, sillä oikeasti me tiedämme pitelevämme käsissämme jotain mittaamattoman arvokasta.
”Oikeasti me tiedämme pitelevämme käsissämme jotain mittaamattoman arvokasta.”
Suomalainen peruskoulu on siksi niin hyvä, että se pitää heikommistakin huolta. Erityisopettajana saan pääsääntöisesti keskittyä kulkemaan niiden rinnalla, joiden polku on mutkikas ja kuoppainen. Olen katsonut silmiin käsivarsien viilloiksi purkautuvaa pahaa oloa, ikätovereista erottavaa ja kotiin jättävää ahdistusta sekä rajoja ravistelevaa uhmaa. Olen nähnyt oman erityisyyden mukanaan tuomaa häpeää ja huonommuuden tunnetta, lähes lukutaidottomaksi tekevää oppimisvaikeutta ja syvältä kumpuavaa levottomuutta. Olen seurannut vierestä päihteiden voimaa, kaiken ilottomaksi muuttavaa masennusta ja hyvin ainutlaatuista tapaa hahmottaa, kokea maailmaa ja oppia. Uutena ilmiönä olen kohdannut koronan uuvuttamia oppilaita, kotikoulussa itsensä piippuun ajaneita suorittajia ja maskien kanssa toivotonta kamppailua käyviä nepsy-nuoria.
Koskaan en ole ajatellut pärjääväni yksin. Toisena opettajana pääsen joskus kurkistamaan myös aineenopettajien tunneille. Yleensä olen näkemästäni vaikuttunut. Luokanopettajat, aineenopettajat, opot ja koulunkäynninohjaajat, rehtoreista puhumattakaan, hämmästyttävät minua ammattitaidollaan ja osaamisellaan. Isot ryhmät kätkevät kuitenkin sisäänsä koko yhteiskuntamme kirjon, ja aina opettajan eriyttäminen ei riitä. Nykyään ymmärretään paremmin, että tasa-arvo ei tarkoita kaikille yhtä paljon. Se tarkoittaa jokaiselle tarpeen mukaan ja tarvittava määrä. Suurin osa nuorista voi hyvin, mutta yhä suurempi osa voi huonosti. Osa niin huonosti, että esimerkiksi nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon lähetteiden määrä on kohtisuoraan nouseva käyrä. Me opettajat tasapainoilemme ulkopuolelta tulevien määräysten, opetussuunnitelman ja arvioinnin vaatimusten sekä toisinaan voimakkaastikin oireilevien oppilaiden välillä. Yhä useammin huomaan pysähtyväni miettimään, mikä työssäni onkaan tärkeää. Mikä on olennaisinta oppia? Minkä voin jättää pois? Mitä tämä nuori tarvitsee pärjätäkseen elämässään? Näihin kysymyksiin vastauksia täytyy etsiä yhdessä, ja unelmieni koulussa tavoitettavissa olisikin joka päivä kuraattori, koulupsykologi, koululääkäri ja terveydenhoitaja, mutta ennen kaikkea lapsen ja nuoren etua ajava riittävästi mitoitettu henkilökunta.
”Nykyään ymmärretään paremmin, että tasa-arvo ei tarkoita kaikille yhtä paljon. Se tarkoittaa jokaiselle tarpeen mukaan ja tarvittava määrä.”
Työssäni minua kannattelevat kohtaamiset. Pääsääntöisesti ne syntyvät luokkahuoneissa nuorten kanssa. Mutta uskokaa tai älkää, opeakin joskus väsyttää. Ennen viimeistä oppituntia katsoessani käytävillä kiemurtelevia, kännykkää tuijottavia ja bensalta tuoksuvia teinirykelmiä mietin joskus, miten ihanaa olisi työskennellä vaikkapa hautausmaalla. Viimeistään luokassa nuo ajatukset kuitenkin haihtuvat. Yhdellä on kiire puolen bussiin, toinen haluaisi pelata vielä yhden korttipelin ja kolmannella on vessahätä, joka kuitenkin häviää, kun pyydän jättämään puhelimen luokkaan vessakäynnin ajaksi. Kun lippikset ja puhelimet ovat kadonneet näkyvistä, saan yleensä vastata ihmettelyyn, mihin tätäkin tietoa muka tarvitaan ja miksi tätä ainetta edes tarvitsee opiskella. Ja silloin mieleni valtaa lämpö. Tässä sitä ollaan. Aina vaan keskellä teinivuosien pyöritystä, ehdottomuutta, mustavalkoisuutta ja raivoisaa elinvoimaa. Saan olla avartamassa katseita, raottamassa maailmaa ja näyttämässä muitakin värejä mustan ja valkoisen rinnalle.
”Silloin lausun mielessäni äänettömän kiitoksen heille, jotka jakavat kasvatusvastuuta minunkin kanssani. Yhdessä me onnistumme.”
Kohtaamisten voima näyttäytyy myös hetkissä, joissa opettaja saa kiitosta. Minun ammatissani asiakaskunta ei yleensä varsinaisesti ole kiitollinen saamastaan tuesta. Se täytyy nähdä ja poimia pieninä murusina. Se on lippiksen alla läikähtävä hymy, se on iloinen tervehdys kaupan kassajonossa, se on kroonisen aamumyöhästelijän juuri ja juuri ajoissa ovensuuhun ilmestyvä unesta pörröinen tukka tai spontaani kuulumisten kertominen. Kiitollisuus väreilee myös hetkessä, jossa kiltti ja hiljainen oppilas tuijottaa pyynnöistäni huolimatta edelleen ruutua. Koputtaessani olkapäähän näkyy silmissä välähdys uhmaa, joka pian sulaa hymyksi. Kun nuori uskaltaa kapinoida ja vastustaa, hän etsii itseään ja kasvavan maailmansa rajoja. On hienoa saada olla piirtämässä niitä, vaikka tiedän hyvin, miten turvallisen aikuisen rooli kotona voi toisinaan olla uuvuttavakin. Saan silloin tällöin myös omien poikieni opettajilta muistutuksia tekemättömistä tehtävistä, unohtuneista koulutarvikkeista tai korjausta vaatineesta käytöksestä. Silloin lausun mielessäni äänettömän kiitoksen myös niille, jotka jakavat kasvatusvastuuta minunkin kanssani. Yhdessä me onnistumme.
Nuoret oppivat koulussa yhtä ja toista. En aina itsekään löydä mielekkyyttä joidenkin asioiden opettelemiseen, mutta joka hetki luokassa opitaan myös sellaista, jota ei koskaan saavuteta etäyhteyksin tai kotona opiskellen. Myös nuoret opettavat meille aikuisille enemmän kuin voivat arvatakaan. Työni kautta olen oppinut jääräpäisesti kääntämään katseeni hyvään, kaivamaan esiin vahvuuksia, ratkomaan ristiriitoja yhdessä yhteistyöllä ja herkistynyt kuulemaan sellaista, jota ei aina sanota ääneen. Viisas lapsuudenystäväni, myös opettaja, Hanna Kivisalo kirjoittaa hyvän jäljestä. Minulle hyvän jälki on uskoa oppilaaseen, mahdollisuuksien näkemistä sen kaikkein hankalimmankin kanssa, pienten onnistumisten sanoittamista ja nuorten äänen arvostamista ja kuulemista. Hyvän jälki säilyy oppilaassa pitkään. Niitä meidän täytyy oppilaisiimme jättää.
Ihanaa ja mahdollisimman tavallista alkavaa lukuvuotta kaikille!
Leena Kortteenperä
erityisluokanopettaja Seinäjoen lyseolta