Toivon, että aikuiset ymmärtäis mua

Reppu luokassa tuolin selkänojalla.

Tämän lauseen lausui eräs yläkouluun siirtymässä oleva nuori, kun tiedustelin hänen toiveitaan uutta koulua kohtaan. ”Toivon, että aikuiset ymmärtäis mua” oli hänet ainut ja tärkein toiveensa.

Lause on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Kaikkien tärkeiden oppisisältöjen yli koulun tärkein tehtävä on kohdata lapsi ja nuori niin, että jokainen heistä voi kokea tulleensa ymmärretyksi ja kohdatuksi. Sama tehtävä on meillä kaikilla aikuisilla, olimmepa opettajia, ohjaajia, valmentajia tai vanhempia. Kaikkein kovimman teinin takana on nuori, joka toivoo, että juuri hän tulisi nähdyksi arvokkaana itsenään kirosanojen, haastavan käytöksen ja haistattelun takaa. Kaikkein pienimmän ja arimman ekaluokkalaisen takana on lapsi, joka janoaa sitä, että hänetkin hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin hän on, mitään muuttamatta.

Mitä enemmän teen lasten ja nuorten psykoterapeutin työtä, sitä paremmin ymmärrän, miten kaikella ulospäin näkyvällä käyttäytymisellä on jokin syy. Joku jää pois koulusta, joku ei tule liikuntatunneille, joku hermostuu niin, että ympärillä olevat ovat vaarassa, joku ei pysty puhumaan lainkaan ääneen muiden läheisyydessä. Kukaan heistä ei toimi näin tahallaan. Kukaan heistä ei ole tahallaan hankala. Kukaan heistä ei päätä lähteä aamulla epäonnistumaan kouluun.

Moninaisten haasteiden takana on tarina, joka haluaa tulla kuulluksi. Lapsi, joka haluaa tulla kohdatuksi ja ymmärretyksi. Erityisluokanopettajana työskennellessäni sanoin usein, että ilman lämmintä vuorovaikutussuhdetta lapseen ja nuoreen minulla ei ole yhtään mitään. Kiireessä me helposti oikaisemme tämän vaiheen ohi ja sukellamme suoraan ainesisältöihin tai suoritamme harrastusten täyttämää arkea kotona kiireellä läpsystä vaihtaen. Oikean vuorovaikutuksen ja kohtaamiset korvaa helposti kädessä oleva some, joka täyttää niin aikuisten kuin lasten ja nuortenkin maailman ja ajan.

Mitä, jos harjoiteltaisiin tänä vuonna läsnäoloa? Pysähtymistä, katsomista, kuuntelemista – toisen ihmisen äärellä. Mitä, jos tavoiteltaisiin sitä, että voisimme olla niitä aikuisia, jotka ymmärtäisi?

Kirjoitin koulun päättyessä runon, joka sopii myös koulujen alkuun:

”En minä vuosien jälkeen enää muista, mitä me laskettiin.
Mutta minä muistan, miten minua katsottiin,
miten minusta selkäni takana puhuttiin.

En minä muista, mitä sanaluokista sanottiin,
mutta minä muistan, miten minua opetettiin.

En minä muista, mitä käsialavihkoon kirjoitettiin,
mutta minä muistan, miten minulle puhuttiin.

Kiitos, että välitit.
Kiitos, että kuuntelit.
Kiitos, että polveeni puhalsit.
Kiitos, että olit peili, josta näin arvokkaan itseni.”

Tämän runon sanoilla haluan toivottaa hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille koulun aikuisille, lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille!

Maria Matilainen, lasten ja nuorten psykoterapeutti, erityisopettaja, Ellipsi Oy

Ellipsi Oy on Healthy Kids of Seinäjoki -yhteisön jäsen. Instagramista löydät Ellipsin nimellä @maria_ellipsi.